Suotta vieroksutaan tinajuotoksia l. pehmytjuotoksia. Koko maailma on rakentanut elektroniikkansa tinajoutoksilla jo sata vuotta. Kun niitä opettelee tekemään ilman pehmytjuotoskurssia, jollaisen mm. entinen työnantajani vaati henkilöiltä, joita niitä päästettiin tekemään, täytyy ottaa huomioon muutamia knoppeja.
Kuten @ jo edellä totesikin, lämpö juoksee juottimesta kohteeseen vasta sitten kun välissä on lämmkönjohtimena hiukan sulaa tinaa. Näin on tehtävä, jotta juottaminen tapahtuu riittävän nopesti.
Tinaa ei kuljeteta sulana juottimella, vaan juottimen kärki puhdisteaan vedellä kostuteulla sienellä nopeasti ja kiiltävänpuhdas ja tinanvärinen kärki painetaan kevyesti, mutta tiiviisti kohteeseen ja heti annetaan pieni määrä tinalankaa saumaan. Kun näkyy tinan juoksusta, että lämpötila on oikea lisätään tinaa tarvittava määrä ja lopetetaan lämmitys nostamalla juotin pois kohteesta. Tärkeää on nopeus ja tinan juokseminen/tarttuminen.
Jotta lämpökosketus on hyvä juottimesta kohteeseen on juottimen kärjen oltava tarkoitukseen sopiva kooltaan ja muodoltaan.
Koska nykyiset joutostinat eivä sisällä lyijyä vaan hopeaa ja kuparia tinan lisäksi, niiden sulan ja jähmeän muodon välillä on pitkä siitymävaihe, jolloin metalliseos on kiteistä ja puuromaista. Siis – kun juotin poisteaan kohteesta ja joutos on niiltä osin valmis on pidettävä huoli, että liitos ei vähääkään liiku jäähtyessään. Muuten syntyy tinan sisään katkospinta, jota on vaikea nähdä ilman mikroskooppia. Katkos ei ilmene heti vikana vaan ehkä vasta vuoden parin päästä. Tämä vika kuten myös liian matalassa lämmössä tehty kylmäjuotos ovat niitä yleisimpiä korjausta vaativia toimia. Niiden tunnumerkkinä on esiintyminen satunnaisesti ja ajoittain, lämmön ja tärinän mukaan.
Nopeus on avainasemassa silloinkin kun juotetaan monisäikeinen johdin. Juotostina ei saa vähästä enempää kapilloitua johdinta pitkin juotoskohdan ulkopuolelle, varsinkaan muovieristeen alle. Muuten johdin tulee katkeamaan tinatun ja tinaamattoman osan rajapinnasta. Muovieristeen alle kapillotunutta juoksutetta ei myöskään pääse pesemään, jolloin kupari tulee väistämättä syöpymään sieltä. Johdin ja juotettava liitos sille on aina suunniteltava niin, että johdin on mekaanisesti tuettu juotoksen ja kapilloituneen osan ulkopuolelta, johtimen joustavalta osalta.
Pienoisjänniteliitoksissa käytetään useimmiten jotostinaa langan muodossa. Tinalanka on tehty putkeksi, jotta jouksute saadaan kätevästi mukaan. Koska juoksute on nestettä, se lorahtaisi putkesta pois. Siksi se on sekoitettu keinohartsiin, jolla on sopiva sulamislämpötila. Hartsi pitää juoksutteen tuoreena ja tallessa ja päästää sen kohteeseen vasta kun on oikea hetki. Itse hartsi ei ole juoksute. Juoksutteen tehtävä on syövyttää metallista hapettuma pois pinnalta, jotta tina voi tarttua siihen. Juoksute on useimmiten sinkkikloridia, suolahappoon kylläiseksi liuotettua sinkkiä, tai muuta mietoa happoa. Kuitenkin se syövyttää ja syövytys jatkuu valmiissa juotoksessakin pitkään. Myös juotoksen ympäristöön jähmettyneet jäämät hartsista sisältävät edelleen juoksutetta ja kosteuden vaikutuksesta myöhemminkin jatkavat syövytystä. Siksi valmis juotos on aina puhdistettava. Kaikki teollisuuden ulkopuolella tehdyt juotokset ovat puhdistamatta, aina, siksi niissä on vikoja.
Puhdistus voidaan tehdä nyrkkipajassa helposti ainakin kolmella aineella: sinolilla, marinolilla, isopropanolilla. Alkoholi liuottaa hartsin hetkessä. Sinol toimii hyvin, mutta haihtuu liian nopeasti, joten siihen on lisättävä hiukan vettä. Marinolisa vesi jo on. Ispropanolia ei ole vapaasti saatavana, mutta sitä lähes pelkästään on apteekin haavanhoitotuotteessa Amisept Neo, sitä minä käytän. Siihenkin saa tätä tarkoitusta varten lisätä hiukan vettä, jotta haihtuu hitaammin. Siitä ei myöskään jää väriainetta. Puhdistus tehdään pienellä pensselillä, vesiväripensselillä, joka pitää myös huuhdella hyvin. Pesu perustuu siihen, että tenupensseliin tarttuu se hartsi kaikkine happoineen ja vie ne mukanaan pesupaikalleen, erilliseen pesutenukuppiin. Muutaman kerran toistettuna syntyy puhdasta jälkeä ja vaiva on todella pieni, mutta tärkeä.
Jos haluaa harjoitella, voi juottaa sopivankokoiseen romukuparilaattaan jotain ja repiä sen sitten irti väkipakolla. Irrotus rikkoo useimmiten muutakin kuin tinasaumaa. Kun sitten hiotaan sauman tinaa pois kuparista ja aina välillä tarkastellaan hiomajälkeä hyvällä suurennuksella huomataan, että tinalla ja kuparilla ei ole selväää rajapintaa vaan ne ovat sekoittuneet toisiinsa ohuelta, mutta selvästi havaittavalta kerrokselta, nimittäin jos juotos on onnistunut.
Jos jossain näkee juotoksia, jotka ovat vihreän ja sinisen hapettumajauhon peitossa, ne juotokset ovat aikoinaan jääneet pesemättä.
Joskus juottaminen menee tuhraamiseksi ja menaa mennä hermot. Silloin auttaa pienet kikat, joita oppii työn kautta. Osien tukeminen juottamisen ajaksi auttaa usein. Tukemiseen voi käyttää peniä hauenleukoja, tai leikkaussalista hylättyjä suonenpuristimia. Tämä auttaa varsinkin silloin kun sim. johtimia juotetaan kun ne heiluvat tyhjän päällä, eivätkä pysy paikoillaan jäähtymisen aikana. Joissakin hankalissa kohteissa voi auttaa kun tinaa ensin kaikki liitettävät osat irrallaan ja tukee ne sitten paikoilleen oikeaan asentoon ja juottaa nopeasti vain pienellä lisätinalla. Jos tällaisessa kohteessa on esim. reikä, johon johdin pitäisi laittaa, se menee helposti täyteen tinaa. Sen voi estää tökkäämällä reikään puisen hammastikun tinaamisen ajaksi.
Kaimani ja kollegani Timo on jo kertonut madonluvut puristusliitoksista ja siihen ei ole lisättävää. Paitsi tuohon rasvajuttuun... Jos puristusliitoksessa on kahta eri metallia, kuten yleensä on, siinä tapahtuu väistämättä galvaaninen syöpyminen, ellei puristus ole niin luja, että metallit painuvat toisiinsa siään muodostaen kosketuksen, johon ei voi mennä elektrolyyttiä, kuten Timo erikseen korosti. Juuri siksi pehmytjuotos ei syövy eletrolyyttisesti, jos se on oikein tehty ja pesty. Harmillisia ovat liittimet, jotka on tarkoitettu avattaviksi. Niissä metallit kyllä ovat samaa lajia, tai pitää ehdottomasti olla. Jostain syystä likavesi menee niihin joskus kuitenkin. Myös jostain tuntemattomasta syystä ne syöpyvät. Siksi olen joskus vuosikymmeniä sitten ottanut tavaksi laittaa tällaisiin liittimiin vettä syrjäyttävää rasvaa. Sitä sain aikoinaan pöllityksi naapurikonttorin asentajilta, viestimiehiltä, jotka laittovat sitä aina liitoksiin, "joihin eivät halunneet mennä uudelleen koskemaan". Harmi vaan, että on se kirkas möllö päässyt loppumaan. Kuten Timokin mainitsi, oma liitosrasvansa on alumiinille, joka sen aina tarvitsee, koska se tekee sekunnin murto-osassa pintaansa oksidikerroksen, joka on erittäin hyvä eriste. Ensin laitetaan rasva ja sitten harjataan teräsharjalla oksidipinta rikki alumiinin kontaktipinnan kohdalta niin, että se rasva ei postu harjaamisen aikana. Mutta se on paksusähköjuttu.
Niin... tässä esitän, kylläkin muistivaraisesti, yksityiskohtia, jotka ovat sieltä hyväksytyn liitostyökurssin opetusmateriaalista, ryyditettynä tietysti omalla kokemusmaailmalla, joka ei ole vähäinen.
