Näyttääpä siltä, että nuo asentoanturit eivät olekaan hiilipotentiometrejä vaan magneettisesti toimivia serkkujaan. Se muuttaa kirjoitamani puheenvurot pykälän verran vanhanaikaisemmaksi. Korjasin tekstiäni erehdysten välttämiseksi.

EDIT: Jostain syystä näiden komponenttien kohdalla puhutaan potentiometreistä. Se olisi periaatteessa aina vastus, materiaalista tai toisesta. Kun kyseessä on magneettisesti toimiva (ei siis sinduktiivisesti) sen olisi oltava käytännössä hall-asennonilmaisin. Sellaisesta ei pitäisi käyttää potentiometri nimeä. Etsimisestä huolimatta en löytänyt yhdelläkään valmistajalla luetteloissaan muuta kuin on/off tyyppisiä hall-sensoreita. Hall-anturi kyllä antaa tyypillisesti 0–1 V lähtösignaalin magneettikentän voimakkuudesta riippuen, joten periaatteessa olisi mahdollista tehdä myös kulma/asento sensori jatkuvalla, portaattomalla lähtösignaalilla. Tuskin sellainen olisi kuitenkaan kunnolla lineaarinen, tarkkuudesta puhumattakaan. Ehkä siksi ei ole olemassa sellaista tuotannossa, ainakaan laajemmin. Hall-anturi perustuu siis staattiseen magneettikenttään, ei lainkaan induktioon. Se ilmaisee myös paikallaan olevan magneettikentän ja on siksi hyvin käyttökelpoinen esim. lähestymiskytkimenä. (Mielenkiintoinen sovellus löytyy sähköpolkupyörästä.)
Hall-anturilla voi helposti rakennella kokeiluja itsekin, se ei nimittäin maksa paljoa, 1,5–2 € halvimmillaan ja kalliimpiakin on. Siihen tulee kolme johdinta: yhteen tulee käyttöjännite +, toiseen yhteinen -, ja kolmannesta tulee lähtöjännite ulkoisen magneettikentän mukaisesti.
Kulmamittaukseen tarkoitettuja induktiivisisa antureita on kaupan paljonkin. Niitä ei sanota potentiometreiksi. Oikea nimi on resolveri. Ne ovat aika kalliita ja perustuvat eräänlaiseen muuntaja-ilmiöön. Akselilla ja stattorilla on käämit ja niiden välistä muuntosuhdetta muutetaan akselia kääntämällä. Sellaisia sai säätää kyllästymiseen asti eräästä sveitsiläisestä automattisesta ilmatorjuntapatterista (nykyisin museossa Tuusulassa).
Halpa, hupielektroniikkaan tehty resolveri on tullut vastaan peliohjaimen ohjaussauvasta. Siinä (niitä oli 2 kpl, kumpaankin liikesuuntaan oma) oli peukalon pään kokoisen muovisylinterin sisällä liukulaakeroitu akseli, jolla alumiinikiekko. Kiekko oli sijoitettu reunastansa hevosenkengän muotoisen, kiinteän meltoraudan ilmarakoon. Raudalla oli kaksi pientä käämiä. Toiseen käämiin tuli säädetty 400 Hz:n vaihtosähkö. Toiseen käämiin tuli ensimmäisestä käämistä induktiivisesti sama vaihtosähkö sitä paremmin, mitä paremmin magneettikenttä pääsi kiertämään raudassa. Se taas riippui alumiinikiekon asennosta, koska sen reuna ei ollut tasapaksu, vaan tasaisesti oheneva koko liikekulmallaan. Koska paramagneettinen alumiini estää magneettivuota, se vaikutti paksuutensa mukaisesti kääntymiskulmaan verrannollisesti ja lähtöjännite tasasuunnattuna ja suodatettuna oli voltteina kääntymiskulmasta riippuva. Komponenttiin tuli kolme johdinta: yksi yhteinen käämien välipiste ja toiseen tuli syötettävä vaihtosähkö ja kolmannesta tuli antosignaali. Täysin kosketukseton ja laakereita lukuunottamatta kulumaton.