Aina harrastuksissa on ollut aaltoilua. Ensimmäinen moottoripyöräsukupolvi oli vaarini ikäisillä. Silloin oli britti- ja itäpyöriä. Niitä tarvittiin työasioihin mutta vähemmän vapaa-aikaan. Asiasta olisi muistelmia. Homma laajeni kun japanilaiset moottoripyörät tulivat markkinoille. Amerikkalaisia ei juuri näkynyt mutta joillakin vauraammilla oli eurooppalaisiakin pyöriä kuten brittejä, saksalaisia sekä italialaisia. Muut lienivät vähemmistössä.
Japanilaisien pyörien markkinoille tulo oli merkittävää sillä ne olivat kohtuuhintaisia ja melko kulkevaisia ja ikäraja niiden käytölle, koosta tai tehosta huolimatta oli 16 vuotta. Runsaiden onnettomuuksien vuoksi ikärajaa nostettiin ja ryhdyttiin vaatimaan koulutusta mp-ajokortin saamiseksi. Itse jäin niukasti jälkimmäiseen luokkaan ja se pänni. Nyt ne porukat, jotka silloin 60 - 70-luvulla aloittivat, ovat katoamassa ikääntymisen kautta. Kyse siis matkamotorismista.
Toki, tänäkin päivänä, on moottoripyöräilystä innostuneita henkilöitä. Toimintatapa on vain erilainen: ajetaan porukalla mutta ei pitkälle. Selvä yhtymäkohta 60 - 70 -lukujen taitteeseen. Silloin porukka vain kasaantui jonnekin mutta varsinaista matka-ajoa ei kauheasti harrastettu. Kylillä pyöritystä ja naapaurikaupungin jengiä vilkaisemassa. Jos vaikka tappelun saisi aikaan. Matkittu elokuvista ja pitkälti brittityyliin.
Moottoripyöräkerho oli vielä paha sana seitkytluvulla. Asiaa paransi, muunmuassa, silloin perustetut matkamotoristijärjestöt joita alkoi ilmestyä. Kotikylälläni ei sellaisellakaan ollut vanhempien siunausta. Ainakin itselleni annettiin kielto mennä mihinkään jengiin. Silloin Tampereella oli jo järjestäytynyt kerho jota kaupunki tuki, lähinnä siksi että nuorisotoimintaan sai valtion tukea jolla kunta tai kaupunki ylläpiti tiloja joita motoristit saattoivat käyttää liki ilmaiseksi. Ohessa sai työkaluja ja muita fasiliteettjän mutta bensiini piti ostaa itse. Itse olen aloittanut näin.
Itse arvioisin että yksi sukupolvi on jäänyt kokonaan väliin ja nyt nuoriso, tosin pienessä määrin, ovat lisäämässä motorismia. Ehkä ehdin näkemään millaista se on muutaman vuoden päästä vai onko sekin vain kuminpolttoa aamuyöstä valtatien asfalttiin. Tänään niitä rantuja ihailin kilmetritolkulla muun muassa 66:lla ajellessani. Myös muualla, kuten parkkiksilla ja tehdasrakennusten pihoilla näkyy että kumi on vielä halpaa. Eli toivoa on. Omat pöljyydet pitää tehdä itse.