Akunnapaongelma

[motomatti]

Vastaan on tullut sellainen ilmiö kuin ylihuoltaminen. Sähkömekaanisten laitteiden osalta huoltoa on yleensä vähän. On niissäkin rasvaa laakereissa mutta muualla se ei ole soveliasta. Silti on tullut vastaan startteja ja yksi laturikin joissa, muiden kohteiden ohella, kommutaattorit/liukurenkaat olivat voideltu vahvasti. Tuloksena on että rasva palaa kiinni kohteisiinsa ja toiminta heikkenee ja kohta päättyykin.

Toki öljy ja rasva ovat hyviä aineita pitämään paikat kunnossa ja niitä on oltava aina siellä missä niiden on tarkoitus olla. Muutoin vesi vie niiden paikan ja huollettavaa tai romutettavaa syntyy. Useinkaan näitä pikkujuttuja ei huomioida riittävästi.

Sähköliittimet ovat parantuneet laadultaan varsin paljon jos katsotaan kahdeksankymmenluvulta tähän päivään. Sähkö voi kadota yllättäen uudehkossakin pyörässä.

Itselle kävi niin että vajaan kuukauden ikäisellä 1100 Brevalla oli tarkoitus lähteä Norjaan Merenkurkun kautta ja oli jo kiire. Vaan ei lähtenyt käyntiin. Yleismittarilla mittasin että akussa on riittävä jännite. Mittarivalotkaan eivät syttyneet. Syynäsin sulakkeet, ei vikaa, vaihdoin releiden paikkoja, ei muutosta. Viimein otin akkukotelon auki ja syynäilin silmällä että kaikki on siistiä.
Otin, kuitenkin, kaapelit irti eikä niissäkään näkynyt äkkiseltän, mitään outoa. Ryhdyin laittamaan kaapeleita kiinni ja hieman sohlasin niin että toista kaapelia asentaessa osuin sen sivulla akunkenkään. Syntyi kipinöintiä. Olin unohtanut virta-avaimen virta-päällä-asentoon ja siksi lievä kipinöinti. Katselin kaapelikenkiä tarkemmin: niiden alapintoihin ja ruuveihin olikin syntynyt varsin siistit oksidikerrokset. Kaapelit, naparuuvit ja navat olivat kaikki ohuen oksidin peittämiä niiltä alueilta joissa oli keskinäistä metallista kosketusta. Puukolla rapsuttelin tämän kovahkon pinnan pois niin että akunnavat olivat puhtaat ja kaapelien napoja vasten tulevat pinnat myös. Käynnistyminen oli välitön.

Se että miksi näin oli käynyt on jäänyt lievästi epäselväksi. Epäilen, kuitenkin, että akunnapojen ja niihin liittyvien akkukenkien materiaalit olivat reagoineet edellisyön rankahkon sateen aiheuttamaan kosteuteuteen. Pyörä oli taloyhtiön sisäpihalla pyörähupun alla. Illalla, töistä tullessa sen siihen jätin ja seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli tarkoitus lähteä. Kerottakoon että ehdimme laivaan. Se oli myöhässä.

mm

[Monti]

Olisko se vältetty sellasella akunnaparasvalla?

[motomatti]

Olisko se vältetty sellasella akunnaparasvalla?

Olisi. Mutta, mielestäni, ei liitoksen väliin vaan ympärille. Niin syntyy varmahko kontakti. Akunkenkä on pinnoitettu jollain johtavalla, suht pehmoisella metalliseoksella ja napa on, vastaavasti  pehmeähköä lyijyseosta.
Palatakseni vielä ko. tapaukseeni niin pyörä oli uusi ja akunkengät oli laitettu kiinni kaupanteon aikaan myyjäliikkeessä. Siksi otti aikaa ja hermoon kun pyörä on uusi eikä toimi.

Tyypillisiä napavaurioita ovat liika kiristäminen, liian lyhyt virta- tai maakaapeli nepäpuhtaus. Olen nähnyt kun naparuuvia oli kiristetty niin paljon että vastamutteri oli tullut akkunavan lyijystä läpi. Muutoin akku oli kunnossa. Joukossamme on aina ollut ja varmaan aina tulee olemaan himokiristäjiä. Momenttiavaimen ostolla voi säästää pitkän pennin.

Lähdenpä tästä pakkaamaan pyörää viikonloppurientoa varten sillä Keuruullä on Kotasralli pe - su. Telttailemisiin!

[TimoEv]

Akun pyöreisiin napoihin pistettiin aikoinaan alimmaiseksi pyöreä huopaprikka ( tai vast. ). Siihen tiputettiin muutama pisara öljyä. Sitten kenkä paikalleen siten, että se kevyesti puristi prikkaa akkua vasten. Kuulemma kapillaari nosti öljyä pintoihin, eikä oksidia syntynyt.

Akun navat olisi kyllä rasvattava ennen kengän tai liittimen asentamista. Siinä on vain käytettävä ao. liitosrasvaa. Sitä käytetään kun tehdään alumiinikaapelien jatkoksia ja liitoksia. Pysyy, eikä valu tai kovetu. Muistan kun mestari muistutti asiasta: "...liitosrasva ja painelaatat kans ja momenttiin!" Tehtiin 300mm2 kaapelijatkosta varavoimakoneelle.
Rasva tuli aina liitospakkauksessa, en ole koskaa sitä ostanut erikseen.

>>Alumiinikaapelin liitosrasva, kuten esimerkiksi Enston SR1, estää hapettumista ja korroosiota sekä pienentää liitoksen resistanssia, mikä parantaa liitoksen sähkönjohtavuutta. Rasva levitetään puhdistetulle alumiinipinnalle, esimerkiksi teräsharjalla harjatulle pinnalle, ennen liitoksen tekemistä. Tämä auttaa poistamaan oksidikerroksen ja parantamaan liitoksen toimintaa. Liitosrasva soveltuu sekä ulko- että sisäkäyttöön ja sitä voidaan käyttää myös kupariliitoksissa. <<

[motomatti]

Meikä on pärjännyt tavan vaseliinilla mutta väliin sitä en ole laittanut jos sitten itsekseen sinne kulkeutunut kiristyksen jälkeen. Ehkäpä vaseliinin öljyisyys on hiipinyt niihin kohtiin joihin se on kapillaarisesti päässyt. Pyörieni napakengät, navat ja ruuvit eivät ole hapettuneet jäljiltäni. Tokihan ne vuoden aikana muutoinkin puhdistetaan kun akku irrotetaan seisonta-ajaksi pyörän virtapiireistä. Liekö akunnaparasvaa esim. Motonetissa? En ole tullut havainneeksi ominpäin.
Muutenkin akun yläpinnan puhtaanapito on akulle hyväksi.

[Hajakenttä]

Onkohan tämä jo jankutusta?

On aivan turhaa kuvitelmaa luulla, että kytkentäpinnat ovat metallit vastakkain ja parhaat kytkemään mahdollismman puhtaina ja rasvattomina. On mahdotonta saada pintoja niin samasuuntaisiksi ja sileiksi, että ne olisivat elektroneille edes lähellä toisiaan. Niillä on aina vähän epäpuhtauta välissä. Usimmiten se epäpuhtaus on pelkkää pajalta tuoksuvaa ilmaa, kunnes sinne vaeltaa muutakin likaa. Lähes kaikki metallit reagoivat ilman hapen kanssa ja muodostavat oksidiseoksia. Myös ilman muut aineet, kuten rikki ja rikkihappo tekevät omia reagtioitaan, varsinki kuparin kanssa. Öljyissä useimmiten on juuri rikkiä. Vähiten reagoi kulta. Siksi hitusaähkön liitoksissa on usein kullitus. Harmillista kyllä – isompi sähkövirta pilluuttaa sen kullituksen heti kättelyssä. Siksi se ei ole suosiossa näissä oikean kähkön liittimissä. Hopeaseokset ovat parempia niissä ja mutakin hyviä metalliseoksia on keksineet monet yritykset itse ja pitävät niiden koostumusta liikesalaisuutena.

Aivan eriksen on alumiinin liittäminen. Kun alumiini pyyhkäistään putaaksi työstökoneella tai hiekkapaperilla niin seuraavan sekunnin sisällä siihen on ilmestynyt oksidipinnoitus. Alumiinioksidi on yksi maailaman parhaita eristeitä. Sähköinen liitos on sitten mahdoton. Tein ensimmäisessä työpaikassani ammattikoulun jälkeen Suur Savon Sähkön palveluksessa isojen sähkönjakeluasemien 20 kV:n alumiinikiskojen liitoksia paljon. Kiskojen liitospinnat viilattiin suoriksi ja porattiin pultinreijät. Liitospintaan levitettiin rasvaa, hapotonta puhdistettua vaseliinia, ja päästämättä alumiinia rasvan alta kosketukseen ilman kanssa harjattiin pinta teräsharjalla "rikki" niin, että rasvan väristä näki, että se on rittävästi harjattu. Molemmat pinnat tietysti. Poistamatta rasvaa liitos puristettiin kiinni pulteilla ja momenttiin tietysti. Jos liitoksen asentoa jouduttiin muuttamaan ja avaamaan se, koko operaatio piti tehdä uusiksi. Liitoksen väliin jäi siis, paitsi se rasva, myös harjauksessa syntynyt kaikki alumiinihile.

Myöhemmin muissa hommissa opin ääriolosuhteiden sähkävehkeiden kunnossapitoa. Kun apteekista tilattiin kilokaupalla puhdistettua valkovaseliinia ja sillä voideltiin kohtalaisen paksulti aina kaikki liittimien liitospinnat, sen jälkeen kun ne on tentulla puhdistetttu liasta, pysyivät kosketusviat poissa.

Vain alumiiniliitosia tavii raapia, tai hioa, ei koskaan muita liitosmetalleja, siis jos on uudet ja puhtaat metallit. Eri juttu on, jos on selvää muuta vahingoittumista tai muodonmuutosta, tai kuten po. tapauksessa, lyijyn paksu oksidoituminen, eikä uusiminen ole vaihtoehto.

Liitospintojen metallit eivät koskaan, ilman juotosta tai hitsaamista tjms. ole kiinni toisissaan – elektronin kannalta. Rako on kuin ihmiselle matka naapuripitäjään. Siinä välissä voi olla mitä vaan, mutta metallien oksidit siinä ovat tehokkaita eristeitä, ja mitä nyt ilman ja veden kanssa syntyy...

UGH