Eilen oli kaunis päivä. Muistelin tätä keskustelua ajellessa, enimmäkseen mutkateitä, mutta myös suorempaa ja nopeampaa. Mukavaa oli lasketella kun pyörä toimii hienosti ja ilma on leppoisa. Ja sitten tulee niitä rypälepommeja. Ensi yritän hivuttaa rakoa edelliseen ja laskettelen leppoisati iltapäivän euringossa. Sitten tulee taakse auto, aivan lähelle, ei mene ohi, kai me olemme lähtökohtaisesti kaikki pahoja bandiitteja, joita ei uskalla ohittaa, ettei se pahoita mieltään ja tule lyömään turpaan. Sitten tulee toinen ja kolmas, ja kaikki posujunassa. Siinä se on rypälepommi valmis. Jos nostan nopeutta tulee koko juna perässä ja kohta ollaan seuraavassa possujunassa. Satasen nopeudessa en halua taakseni ketään, enkä eteenkään. Tälläkin hiljaisella tiellä olisi riittänyt jokaiselle oma kilometrin pätkä.
Suoran sattuessa siirryin oikeaan ajoraiteeseen ja näytin vasemmalla kädellä vipaten, että menepä nyt siitä. Heti lähti ja rinnalle etiessään himpun hidastin ja nopeutin nokivasaran ohipääsyä. Seuraavalle nuhapumpulle tein samoin ja kolmannelle myös. Aika kivuttomasti päässin ajamaan ylhäisen yksin, ja iltapäivän aurinko tuuppasi selästä. Kunnes seuraava rypälepommi alkoi muodostua taakse horisonttiin, mutta sitten olikin jo aika poiketa kahvipaussille.
Kuppilassa pikkutyttö hymyili ja vilkutti nallensa kädellä. Sama tyttö, joka oli ohittaneen auton ikkunassa. Ehkä hän ei isonakaan pelkää pahoja bandiitteja.
Kyllä meidän kaikkien pitäisi pitää mielessä, kuinka arvokasta lastia kuljetamme.
