Joskus 80-luvun puolivälissä oltiin tulossa Belgradista Italian kautta ylös. Jossain Anconan yläpuolella alkoi 850 T:n latausvalo palaa. Huoltiksella tutkimaan syytä ja laturi muruiksi. Eihän siitä ilman mittareita tolkkua saanut, kaikki näytti päällisin puolin olevan kunnossa, joten kyselemään esim yleismittaria lainaksi huoltikselta. No yhteistä kieltä ei tietenkään löytynyt, mutta euroopaksi (viitoilemalla) ja italiaksi tyyliin "problemi di alternatori" Saatiin kuitenkin selväksi, etteivät voisi auttaa, mutta Milanossa olisi Guzzi korjaamo. No eikun sinne sitten. Guzzi työntämällä käyntiin, ettei akku kulu, ja menoksi. Milanoon tultiin sen verran myöhään, ettei edes ruvettu etsimään pajaa, vaan yösijaa. Jostain melkein keskikaupungilta löydettiin joku sopiva hotla ja jo tässä vaihessa "sujuvalla" italialla saatiin homma hoidetuksi ja jopa puhelinluettelosta löydettiin pajan osoite. Seuraavana päivänä kohtalaisessa sateessa etsimään, ja löytyihän se. Ehkä enemmän tuurilla kuin taidolla, vaikka kaveri (ajoi silloin Norton Commandolla) kyllä onkin erinomainen suunnistaja.
Siellä pajalla puhui pomo englantia ja tilanteemme tajuttuaan otti homman heti hoitoon. Korjausmenetelmä oli, vaihda osia kunnes lataa. Siis ei mitään turhia mittauksia. No ankkurin vaihdolla se lataus taas löytyi. Oli elämäni "kallein" remontti, jotain 120 000,- ... liiraa. Jotain päälle kolmesataa markkaa. Kova oli Guzzisti se pomo, joku Carlo Ponti tai sinne päin, näytteli kuvaa itsestään vee-kasi Guzzin puikoissa ja kehui tuntevansa hyvin porukkaa Guzzin tehtailla. No me tietty yllytettiin miestä soittamaan sinne ja kysymään, josko vierailu tehtaalla onnistuisi. Kaveri soitti, mutta vastaus oli, ettei homma nyt onnistu, kun on juuri mallinvaihdot meneillään, mutta museoon kyllä pääsisi. Museo jäi sillä kertaa käymättä, toisella reissulla kyllä.
Joku vuosi myöhemmin alkoi Sveitsissä LM IV:n jalkatappien tärinä olla sitä luokkaa, että ristikon vaihto oli ajankohtainen. Sveitsissä asuva kaveri (California-kuski) tunsi paikallisen Guzzi-korjaamon, joten homma saatiin hoitumaan lauantaista huolimatta.
Kerran reissusta palatessa ei Lemppari käynyt enää joutokäyntiä. Pakoventtiilit palaneet, mutta ei se kotiutumista haitannut.
Tankkilaukun pudottamisesta tuli oma kokemus mieleen. Saksan autobaanalla kaveri rupesi kokeilemaan mitä gpz500 Kawa kulkee. Minä jäin vähän liikenteeseen jumiin ja kun baana sitten vapautui niin luistit kattoon. Mittarissa n. 220, autobaanan sillan sauma, kun pyörä ikäänkuin hyppäsi eteenpäin. Pelko kouraisi vatsanpohjassa, kädellä varovainen kokeilu selän taakse. EI SIVULAUKKUJA! Pikainen pohdinta, pysähdynkö vai annanko lisää hanaa. Päätin pysähtyä. Sehän kestää jokin matkaa päästä kahden kaistan yli pientareelle. Guzzi sivutuelle ja vapisevin käsin röökiksi. Ja miettimään, ajanko piennarta pitkin takaisi (EHDOTTOMASTI KIELLETTY), vai ajanko muutaman kymmenen kilsan lenkin oikeaoppisesti ramppien kautta takaisin. Onneksi ohiajava rekka tööttäsi ja näytti käsimerkein, että odota siinä. Sitten hidasti joku henkilöauto ja sieltä huudettiin, että laukkuja poimitaan tieltä. Kului ehkä 10- 15 minuuttia (olivat muuten piiiiitkiä minuutteja, sitä ehti miettiä, mitä kaikkea siellä on tapahtunut. Siellähän olisi pahimmillaan saattanut syntyä kunnon ketjukolari ja vaikka ruumiita) No sitten joku henkilöauto pysähtyi, ja vänkärin puolella istunut nainen nousi ylös otti takaluukusta ne sivulaukut ja kysyi olinko mahdollisesti hukannut sellaiset. En ole ikinä ketään niin sydämestäni kiittänyt. Nainen hyppäsi autoon ja häipyivät maisemaan, ennen kuin ehdin tarkemmin kysellä miten hitossa he olivat pystyneet ne laukut sieltä baanalta noukkimaan.
Laukut olivat tyyppiä hihnoilla yli satulan keinonahkaiset polkupyörälaukut aputelineessä ilman lukituksia. Kyllä! Köytin ne loppumatkaksi hyvin kiinni ja kotona rakentelin sitten lukitukset. Laukut oli kyllä vähän hurjan näköiset, mutta tekivät vielä monta reissua ennen uusia samanlaisia.
Tulipas pitkä sepustus, kerrotaan muista kommelluksista joku toinen kerta, kiinnosti sitten ketään tai ei.
