Noin sanoo sananlasku kun se haluaa korostaa sitä, ettei vanhasta saa puristaa irti samaa kun uudesta.
Kevään rituaaleihin on kuulunut muutaman satasen lenkki Brevalla ja jonkinmoinen potpuri Mille GT:llä siellä ja täällä. Näin vanhan liiton mies joutuu keväästä toiseen tunnustamaan, että vanhan kanssa on hauskempaa.
Kysymys ei ole vauhdista; sitä riittää nykyliikenteen sekaan yllin kyllin molemmilla (Brevalla tietenkin paremmin, mutta perse ei kestä vetää pitkiä siivuja kovaa). Enempi on kysymys jostakin mystisestä, jota fiilingiksi kutsutaan. Siihen tietenkin vaikuttaa pitkä yhteinen taival vanhan uskollisen kanssa, mutta kyllä vanhassa isolohkossa on moottori jotenkin selkeästi omanlaisensa, johon ei helposti kyllästy. Brevan kone on hyvä ja herkkä ja ihan riittävän voimakas, mutta jos räplää vaihdepojinta ahkerasti, niin pian selviää, ettei kuutonen ole se juttu ennen mittarinopeutta 130...140. Kun kiekkamittari on 4k ja siitä yli, niin kaikki on mukavaa, mutta syystä tai toisesta siellä puuttuu alakierroksilta se traktorimainen veto joka vanhassa isolohkossa alkaa alle 3k:n. Myös se miten isolohko alkaa letkeän kruisaamisen jälkeen jossain 5k:n paikkeilla iskeä lujemmasti sauvoja maahan, on joka kerta yhtä hauskaa. Kokonaisuuteen liittyy vielä sekin, että Millessä on tilaa melko korstollekin eikä takamatkustaja hiero kokoaikaa maitorauhasiaan kuskin selkää vasten. Brevassa istutaan muotissa, jonka Italian arkkitehti on piirtänyt keskivero apinalle. Onneksi luojalla oli käsivarsivarastossa enimmäkseen pitkiä malleja silloin kun minulle osia valittiin.
Nooh. Viisi miljardia kärpästä ei voi olla väärässä, kun paskaa söivät. Maailma muuttuu, kai sitä on yritettävä mukana.
