Usein ajellessani kauniita maisemia halkovia mutkateitä leikittelen ajatuksella, että yrittäisin välittää sen hetkisiä tuntemuksiani ja elämyksiäni vaikkapa jollekin ulkomaiselle ystävälleni. Supisen töks töks-englannilla monologia ja kääntelen katsetta paikkoihin joita soisin ystävän näkevän. Usein mietin myös sopivaa musiikkia ryydittämään kokemusta. Olenkin harkitsemassa kypäräkameran ostoa. Mutta sitten, ketä kiinnostaa katsoa tuollaista kilometrinnielentää, vaikka se itsestä tuntuu taivaalliselta? youtube on täynnä tylsiä pätkiä, eikä nuo lukuisat pätkät pyörällä hölmöilystäkään oikein jaksa, ainakaan allekirjoittanutta, kiinnostaa. Kyllä maailmaan totisesti näkökulmia moottoripyöräilyyn mahtuu. Jos taiteella nyt pitää väkisin joku tarkoitus olla, niin kaipa yksi juuri olisi syvien tuntemusten välittäminen. Ja hyvä ohjaaja saa varmasti vaatimattomastakin materiaalista loihdittua elämää suurempaa. Asiaan löyhästi liittyen, luin äskettäin jostain lehdestä sellaisen artikkelin, jossa käsiteltiin ihmisen kykyä eläytyä uudelleen menneisiin tunnekuohuihin, intohimoihin etc. Kyllä muistimme kristallipalatsissa voimme palautua voimakkaasti tunteellisiin hetkiin, kokea ne lähes yhtä sykähdyttävästi kuin aikoinaan. Mutta lihallisen rakkauden hekuma oli tavoittamattomissa. Paha juttu, jos näin on.
Mutta elokuvista vielä sen verran, että Moottoripyöräpäiväkirjat oli minusta hyvä, vaikka itse pyöräily jäi aika vähiin. Nuoruus, ystävyys, seikkailunhalu ja idealismi kukoisti, mutta matkalla nähdyt epäoikeudenmukaisuudet vakavoittivat, muuttivat, ellei nyt koko maailmaa, niin yhden nuorukaisen elämän lopullisesti. Ja olihan tuo Lawrence of Arabiakin intohimoinen motoristi.
Jaahas, iltalääkkeiden aika
