Oma Guzzi-taival oli alussa melko vaivalloinen. Ostin ladon perältä pitkään seisoneen pastaharrikan, pikkulohko-customin. Oli niin moottoripyörän näköinen. Peräkärryllä toin pihaan, tankkasin uutta bensaa ja sitten vaan koelenkille. Kylläpä tuntui omituiselta ajaa. Vaihteita piti survoa päälle ja kaasuttaessa veti oikealle omituiseti, nyki ja pätki. Onneksi lenkki oli lyhyt, sillä metalliset nimikyltit tankista ja tyyppimerkki toisesta sivuposkesta olivat pudonneet matkalla, sivuposket roikkuivat valtoimenaan ja etuvaloumpio heilui johtojensa varassa. Pihalle päästyäni hyytyi motska siihen paikkaan. Sitten vaan polkupyörän selkään ja ojanpohjia tonkimaan.
Sitten alkoivatkin sähköviat, savumerkit, valoshowt yms. Nielin pyörällä sadoittain huolettomia kilometrejä, lähinnä peräkärryvetoisesti. Mutta muutaman huoltokäynnin jälkeen alkoi pyörä pelittää. Jätti välille vain kerran akun tyhjennyttyä. Sähköongelmat pitivät pelkokerrointa yllä. Vika oli loppujen lopuksi pieni, mutta hankalasti paikannettavissa. Silloin tällöin toinen pytty piti tupakan mittaisen tauon, mutta matka jatkui pienen takkuilun jälkeen. Opin tekemään perushuoltoja, jopa vaihtamaan ilmansuodattimen (motomatin ohjeistuksen mukaan).
Jotain taianomaista tässä kotka/haukka/lokki/harakka/lepakko-merkissä vaan on, sillä nyt on California III tallissa, Guzziclub-paita päällä ja samaisella tekstillä varustettu pipo päässä. Enää ei tohdi lainata suuren filosofin, Groucho Marxin kuolematonta lausetta: en voi hyväksyä klubia joka hyväksyy minut.