Itävallan kulmaa päätin taannoin Italiantyömatkalta palatessa, tietenkin Guzzilla, ylittää ilman tiemaksutarraa kun ei ollut kuin muutaman kilometrin matka sitä maata. Onnistuivat paikalliset, ystävälliset poliisit, pysäyttämään ja pyysivät korotettua maksua. Sanoin ettei ole rahaa. Pyysivät passia nähdäkseen niin annoin niille ns. työmatkalaisille työnantajan toimesta hankitun kertapassin. Sanoivat että saan passini takaisin kunhan käyn eräässä osoitteessa maksamassa saman vuorokauden aikana sakkoni. Ja, ja sanoin ja jatkoin matkaani. Itse asiassa minulle jäi vieläkin kaksi voimassa olevaa ulkomaanpassia. Sen käytännön olen ylläpitänyt siitä asti. Kaksi passia pitää olla aina jos tulee äkkilähtöjä jonnekin. Tosin huijaamismielessä se ei taida enää toimia kun tiedonvälitys ja perintä osaa perässä melko kauaskin.
Ongelma oli myös Sloveniassa. Siellä piti vuorokauden kuluessa ilmoittautua paikalliselle poliisiasemalle kirjautumaan maahan jollakin hyväksyttävistä syistä. Paikalliset neuvoivat että ei ole hyvä idea. No, ei sitten. Mitään ongelmia asiasta ei ollut vaikka paikalliset konstat pysäyttivät ja tutkivat pyörääni ja tietenkin paperit. Kerroin olevani läpikulkumatkalla. Sillä kertaa ei henkilökortti kelvannut. Ei ollut silloin EU-maa se. Eikä ollut silloin Kroatiakaan jossa myöhemmin pyörähdin kun olin kerran matkaan lähtenyt. Mutta siellä Suomen henkilökortti kelpasi vaikka Suomikaan ei ollut silloin EU:ssa.
Tuosta senaikasesta Sloveniasta sen verran että ei olisi tarvinnut passia tai henkilökorttia lainkaan näyttää maahan tullessa. Paikalliset kuitenkin olivat ennakkoon valistaneet että, ehdottomasti, vaatisin leiman passiini rajapuomilla. Oli huvittavaa seurata rajamiesten oikein monen hengen voimalla viittoilemalla jatkamaan matkaa. Hyvä etteivät työntäneet. Pidin pääni ja luukulta vaadin leiman passiin. Aikani kun tukin liikennettä niin leima tuli synkältä rajavirkailijalta. Poistuessani maasta takaisin Italiaan oli rajalla puomi alhaalla ja oikein kolmen rajavartijan voimin minua siihen pysäyttivät iloisin ilmein. Ilmeet synkistyivät kun näytin tuloleimaa passissa. Sivupisnes ei ollut tuottavaa silloin.
Vielä samana päivänä Saksaan saapuessani rajavartijat tahi tullimiehet pysäyttivät rajalle. Pyöräni purkivat: tankki irti, renkaat tyhjennettiin, joka lokonen ja soppi tutkittiin ja tietenkin runsas varustukseni riepoteltiin laajasti esille. Hekin lakkasivat sitten hymyilemästä kun mitään ei löytynytkään. Mutta yhdestä asiasta tuli riitaa. Totesivat että minulla ei ole moottoripyörän ajokorttia. Sen aikaiseen korttiin sitä ei ollut merkitty koska autonajokortin katsottiin riittävän. Siinä menikin pitkään että sain asioitua heidän faksillaan niin että sain Suomesta mallikortin. No, lähettivät, pöljät, uudemman mallin kortin jossa oli jo merkitty kaikki ajoneuvoluokat. Ei kun uudestaan. Sitten tuli kopio samankaltaisesta pahvikortista kuin itsellä ja, jopa, saksankielinen selvitys miksi kortissani ei ollut merkittynä A-merkintää. Monta tuntia siihen meni. Samalle päivälle sattui vielä pari bagatellia kommellusta Saksassa mutta niistä ehkä myöhemmin. Matkaillessa oppii. Nyt taidan pysyä aika tarkoin Fennoskandiassa mikäli isompaa ajohinkua ilmenee. Onneksi oli koulussa se pakkoruotsi ja englannin kieli pidemmän kaavan mukaan.
