Hartialukko – sehän se vei sinne viinitarhaan Rhonen laaksossa. Se tulee vaikka olisi vähän harjoitellutkin, jos on väsynyt. Olin parina kesänä koulutuksessakin. Kerran onnistuin tekemään hirviväistönkin Asikkalassa, ihan vaistolla, vasta kun se oli tapahtunut hoksain mitä tapahtui. Minä otin liikaa kilometrejä, 600 päästäkseni Pariisin sateesta etelän lämpöön. Myös puuduttava ajo hyvää maksutietä, vauhtisokeus ja muihin aatoksiin vaipuminen, vaikuttivat asiaan.
En edes nähnyt sitä liikennemerkkiä, johon törmäsin. Vasta kun olin selälläni nurmella ja pyörän takarengas jalkojen välissä katsoin, että mikä taulu se tuossa on metriä korkea ja kolme metriä leveä, sininen kolmella valkoisella nuolenpäällä, mistä se tuohon pötkähti? Jarrutusjäljet oli koko matkalla asfaltilta asti siinä nurmella. Anni oli nokka viinipuskassa taulun alla, melkein ehjänä. Niitä viinipuun sälöjä oli jarrujen välissä vielä kotimaassakin.
Santarmi sanoi, että se oli ihan vähällä onnistua, se pakkolaskukin. Metri pari sivuun ja en olisi osunut siihen peltitauluun, pysähtynyt vaan siihen nurmelle. Mukava vanhempi santarmiupseeri. Sakkolappuakaan ei koskaan tullut. Nyt asia on jo vanhentunut.
Jos olisin ollut virkeämpi, olisin helposti saanut taitettua sen kaarteen painamalla vaan oikeaa kahvaa, oikeaa siipeä alemmaksi, vaikka suuremmassakin nopeudessa. Jos ja jos... Se tuli niin yllättäen se moottoritieltä pois kaartava ramppi, olin muissa aatoksissa, tuli hariajumi. Katse viisti siinä pari metriä eturenkaan edessä ja silmissä vilisi se asfaltin reuna ja sora. Jos katse olisi ollut suunnattuna tien kaarteeseen, en edes muistaisi koko ramppia. Jos ja jos... Katseen suunta olisi ollut oikein, jos olisin ollut ajokunnossa.
Vierailin autokoulun opettajien moottoripyöräopettajien kurssilla kertomassa koko jutun tarkalleen. Siihen johtaneet syyt. Selviytymiseen johtaneet tekijät.
Pari vuotta nyt on juotu aina Rhonen viiniä. Jotta pysyisi mielessä.
