Ympäristönsuojelulliset seikat eivät ole painaneet vaan ne asiat jotka tuntuvat takataskussa kun vanhasta 80-luvun Datsun-Nissanista värkkäilin itselle nuukan työmatka-auton. Säädin nokka-akselin niin myöhäiselle kuin käynti vielä pysyy välttävänä, sytytys nakutuksen rajalle, kaasutin niin laihalle kuin venttiilin palamisen uhalla uskaltaa, automaattiryyppy ohittaen ja kaasupolkimessa hyvä palautinjousi. Jos on tiedossa rankempaa maantieajoa, yli 80 kmh, säädän polttoaineen saantia hieman isommalle. Se olen sitten minä valkoisella coupella joka tökkii liikennettä aamuisin Nokian suuntaan.
Katsastuksessa ovat pitäneet meteliä liian alhaisista mittausarvoista mutta minkäs voivat kun japaninhoppa vaan kulkee vuodesta toiseen vaikka ovat ennustaneet koneremontin uhkaavan välittömästi. Living on the edge, sanoisi amerikkalainen. Kaupunkiajossa säästö on ollut 1,5 litran luokkaa sadalle, maantiellä vähemmän. Keskikulutus himpan alle 5 litraa.
Samanlaista ideointia olen aikeissa kehittää myös pyöräkaluston suhteen. Jostain on aina tingittävä: kestosta, mukavuudesta, tehosta tai kertamatkan pituudesta. Olen optimoinut auton kahdenkymmenen kilometrin maksimikertamatkan suhteen. Pyörän kanssa mietintää pitää vielä jatkaa. Jos olisi pelkkä työmatka kyseessä pyörällä niin 50cc suoraruiskutuskaksitahtiskootteri olisi ehkä yksi vaihtoehto optimoida teho-kulutus-suhde. Dieselmopoauto myös. Näiden kanssa on todella vaikea kilpailla kulutuslukemilla, toisaalta niidenkään mukava maksimikertamatka ei ole oikein edes kahtakymmentä kilometriä.
mm